Tiesitkö tämän Joulupukista?

Joulupukki ja hänen kolme veljeään olivat rakentamassa Olavinlinnaa vuonna 1475. Työkomennuksen jälkeen Joulupukki päätti perustaa Korvatunturille leluverstaan muiden veljien jäädessä asumaan Savonlinnaan. Joulupukki päätti hankkia Olavinlinnan itselleen kakkosasunnoksi ja Joulupukin tupareita vietettiin Olavinlinnassa vuonna 2016 Tuomaan markkinoiden yhteydessä.

– Onpa kommeet maisemat, ähkäisi Olavi laskiessaan painavan poronnahkaisen matkakassinsa rapsahtavan sammaleen päälle. Olavi oli veljeksistä vanhin ja rotevin ja myös hyvin leikkisä.
– No, on! säesti isoveljeään matkalla valkopartaiseksi kaikkien kummastukseksi muuttunut Kristian, joka hymyillen katseli ympärilleen ja totesi:
– Vaan ei ihan niin komiat kuin Lapissa.
– On nämä hienommat, järveä, metsää, ihanaa kesää silminkantamattomiin, huudahti Erik-veli innoissaan osoitellen joka ilmansuuntaan niin että säkki selässä heilui.
– Sinulla vaan on lunta niin ikävä, senkin lumiparta, heh!
– Siis tasapeli! nauroi Akseli, nuorin veli, venytellen kipeytyneitä koipiaan jäkäläisen kivenmuhkuran päällä.

Oli vuosi 1475. Veljekset olivat vaeltaneet monta viikkoa Lapista, Korvatunturin kupeella sijaitsevasta kotikylästään kohti etelää etsien työtä kesäksi ja mieluusti talveksikin. Pieniä työrupeamia olikin eteen sattunut, karjanhoitoa, metsäsavottaa ja sellaista. Mutta ei mitään pitempiaikaista. Toivotun isomman urakan jälkeen koittaisi paluu tutuille tuntureille poronhoitoon ja muuhun Lapin kansaa työllistäviin puuhiin. Kokemuksia ja uusia työtapoja etsimässä olivat veljekset ja nyt melko uupuneina riemuitsivat kauniista maisemasta Savon sydämessä.
– Hei, tuoltahan nousee savua! Olavi karjaisi säpsäyttäen luonnon lumoissa huokailevat veljensä.
– Siellä on kylä! Sinne! Mars!

Veljekset saapuivat järvien ympäröimän asutuksen luo. Siellä täällä oli joitain asepukuisia sotilaita jutustelemassa kyläläisten kanssa. Kristian kuuli erään ylimyksen näköisen herran puhuvan ruotsin kieltä, jota Kristian oli oppinut Lapin rajoilla samoillessaan. Muut veljekset menivät tervehtimään kylän väkeä, mutta Kristian paineli rohkeasti arvokkaan oloisen herran pakeille.

Tervehdyksien jälkeen tuli puheeksi työnteko, jota olikin paljon tarjolla. Taitavia rakennusmiehiä tarvittaisiin ja ihan pitemmäksi aikaa. Mies olikin todella suurherra – Viipurin käskynhaltija Eerik Akselinpoika Tott, jonka tehtävä oli rakentaa alueelle suojalinnake. Kristian alkoi jo kyllästyä Tottin laajamittaiseen selostukseen muureista, torneista ja mistäpäin vihollinen milloinkin hyökkäisi, mihin milloinkin rajat vedettäisiin. Sellaisista asioista Kristian ei oikein pitänyt. Mutta työnteosta hän ja veljekset olisivat innoissaan.

Työsopimus syntyikin helposti. Aluksi ruvettaisiin kasaamaan puurakenteita rakentajien suojaksi. Sen jälkeen kohoaisi kivinen linnake pienehkölle saarelle keskelle Kyrönsalmi-nimistä virtaa. Työtä riittäisi kymmeneksi vuodeksi ja siitäkin eteenpäin.

Rakentaminen oli rankkaa. Isoja puunrunkoja vedettiin hevospeleillä työmaa-alueelle, kuorittiin ja pätkittiin. Puisia suojamuureja alkoi nousta sinne tänne. Veljeksistä Olavi osoittautui todellakin väkeväksi rakentajaksi. Iloinen virne kasvoillaan aamusta iltaan työtä paiskoen ja pienistä kolhuista valittamatta hän oli oiva esimerkki muille.

Kylän väki sai linnatyöllään veronsa maksettua, mutta ulkomaalaiset ammattirakentajat ja veljekset saivat ihan mukavan palkan aherruksestaan.

Koko ajan kasvavat kivikasat – tulevien muurien murikat – alkoivat jo haitata puunrunkojen kantoa, mutta Olavi näytti mallia ja viskeli naureskellen runkoja yli kivikasojen.

– Näin se keppi lentää! ähki Olavi ja muut rakentajat taputtivat käsiään. Työnjohtajat saattoivat silloin puuttua asiaan komentaen rakentajia työhön eikä pelleilyyn.

Työnteko oli tosiaan raskasta ja välillä pelottavaakin tykinjylyn kuuluessa sieltä täältä. Kristian keksi hankkia työmaan hassutukseksi pässin, jonka tehtävä olisi kannustaa rakentajia itsepäiseen jaksamiseen ja samalla eräänlaiseksi lemmikiksi, jolle voisi jutustella mitä mieleen sattuisi putkahtamaan.

Kristian itse olikin usein mustan pässin kanssa hupsuttelemassa ja rakentajia ilahduttamassa. Hän myös hoiti pässin ruokinnan ja muut tarpeet. Työväki alkoikin kutsua leikillään Kristiania pukkimestariksi.

– Sieltäpä tulee pässi ja pukki! huudeltiin usein tietäen, että nyt olisi vuorossa pieni hauska hetki ja evästauko. Monet työmaata vartioivat sotilaatkin hymyilivät Kristianille ja pässille, sillä leikkisyys kevensi hieman sodan uhkan aiheuttamaa ankeutta.

Urakkaa oli painettu jo useampi vuosi. Joka kerta kun talvi saapui Kristian kaipaili Lappia ja kotikontujaan Korvatunturin kupeella. Lumisateesta hän erityisesti piti. Eräänä iltana lumihiutaleita katsellessaan ja pientä lapsena saamaansa nukkemaskottiaan tutkiessaan hän sai mahtavan idean. Jokainen joulu olisi lasten juhla ja jokaisena jouluna lapsien pitäisi saada jokin pieni lahja. Kristian ihan hihkaisi innosta – vieressä oleva lumiukkokin tuntui naurahtavan iloisena. Ainakin hiilikokkare putosi sen virnuavasta suusta.

Hetken vielä pohdittuaan Kristian meni veljiensä luo ja kertoi suunnitelmastaan.
– Mitä ihmettä? äimisteli Eerik ja Aleksi jatkoi: – Ihanko leluverstaan?

Kristian oli nopeasti esittänyt ajatuksen, että hän matkustaisi Korvatunturille ja perustaisi pajan, jossa tehtäisiin erilaisia pikku tavaroita lapsille lahjoiksi, jotka sitten joulun aikoihin toimitettaisiin niin moneen kotiin kuin ehdittäisiin.

Olavi raaputti leukaansa ja virkkoi: – On siinä miettimistä… Mutta mietitään yhdessä.

Sovittiin porukalla, että jatketaan vielä linnan rakentamista ja pistetään palkkaa talteen Kristianin ideaa varten.

Kun linnan kolme ensimmäistä tornia alkoivat olla lähes huipuissaan, oli Kristianin aika suunnata kohti Korvatunturia. Yli kaksikymmentä vuotta hän oli urakoinut täällä Savon sydämessä veljiensä rinnalla. Haikeuden kyyneleet vierivät hänen poskelleen, kun hän vilkutti rakkaille veljilleen ja mustalle pässille sekä tietysti komealle linnalle ja ystävilleen rakentajille ja kylänväelle. Taisi Aleksikin hieman nyyhkäistä, Eerik niisti nenäänsä ja Olavi huokaisi syvään ja sanoi hiljaa:
– Kyllä tuo meijän pukki on mukava.
Tähän Aleksi niiskutti: – Saisi kyllä tulla takaisin… vaikkapa ensi jouluna.
– Eiku joka joulu! tirskahti Eerik itku kurkussaan.

Sillä aikaa kun Kristian, pukki, käynnisteli Korvatunturi-yritystään ja rakensi lappilaiskavereittensa kanssa lelupajaa kaukana pohjoisessa, alkoi linnake Kyrönsalmessa valmistua. Veljekset olivat saaneet jo monta kiitosta ja onnittelua mahtavasta panoksestaan linnan valmistumisessa. Linnankomentaja ja sotapäälliköt sekä rakentajien iso joukko halusi vielä yllättää veljekset ja pitivät suuret juhlat linnan pääsalissa. Veljeksille oli tehty tornihahmoiset asut, jotka laskettiin heidän ylleen valtavien taputusten ja hurraahuutojen säestyksellä.

Olavia nauratti tornipukunsa sisällä, kun hän näki, miten Eerikiä jännitti – isoa miestä – torniasun laskeutuessa hänen päälleen. Aleksi oli jo riemuissaan tanssimassa pässin kanssa. Linna oli nyt lähes valmis ja veljekset saivat nimikkotorninsa niin tornipukuina kuin oikeina muureinakin. Rakentajien keskuudessa linnaa alettiin kutsua Olavinlinnaksi kunnioituksesta Olavin mahtavaan työpanokseen.

Suurin kummastus veljeksillä oli kuitenkin se, että pitäessään torniasuja yllään he eivät tuntuneet lainkaan vanhentuvansa. Olisiko se sitä tornin… linnanhenkeä? Tästä ihmeestä he kirjoittivat veljelleen Lappiin.

Korvatunturin lelupaja tai pikemminkin lahjatehdas pyöri jo täysillä. Pukilla… siis Kristianilla oli kova työ vastailla toiveisiin ja tilauksiin, joita lapset ja myös aikuisetkin lähettelivät. Hän oli jokunen vuosi sitten saanut myös veljiensä kirjeen, johon hän oli vastannut. Kristiankin oli huomannut kummallisen jutun: asuessaan täällä Korvatunturin tuntumassa hänkään ei tuntenut vanhenevansa. Jokin taika yhdisti veljeksiä.

Kristian… nyt siis Joulupukki hymyili lukiessaan eläkepapereitaan. Eläke alkaisi juosta vasta 700 vuoden kuluttua. Siinä hekotellessaan hänen takaansa kuului yskimistä. Pukki kääntyi ja kysyi:
– Oletkos sinä tullut kipeäksi, Olli-tonttu?
– En, vastasi Olli-tonttu hihitellen.
– Minä vaan tätä klökiä olisin sinulle tarjonnut ja kohteliaasti köhisin, etten sinua häiritsi, kun teet noita tärkeitä töitä, joille naureskelet.

Vuodet vierivät ja pitkät keväät, kesät, syksyt ja alkutalvet lahjatehdas jyskytti tavaraa varastoihin ja joulun lähestyessä pukin apurit, monitehtäväiset tontut, alkoivat järjestellä tavaroita tilausten mukaisille linjoille. Ahkeran tonttujoukon ansiosta Pukilla oli entistä enemmän aikaa muistella menneitä ja välillä soitella puhelimellakin – semmoinen uudehko keksintö – Savonlinnaan, veljiensä kaupunkiin.

Usein pukki huokaili itsekseen ja haaveili Savon ihanista maisemista. Eräänä päivänä hän ilmoitti veljilleen, että hän hankkii kakkosasunnon sieltä kauniista kaupungista. Olavi vastasi Eerikin ja Akselin säestyksellä:
– Täällä on jo sinulle asunto! Kolmen komean tornin välissä! Alahan tulla sieltä!

Linnanhenget, nuo kolme veljestä, ovat pitäneet huolta linnastaan ja linnakaupungin väestä jo pitkät ajat. Nyt nuo kolme ikinuorekasta miekkosta tornipuvut yllään kuin pikkupojat odottavat veljeään Kristiania – jo vuosisatoja paremmin joulupukkina tunnettua – ikinuorekasta korvatunturilaista katsastamaan uutta kakkosasuntoaan.

Kaikki on valmiina Joulupukin tupaantulijaisiin, tupareihin! Kaupunki on valmis juhlimaan…
– Tuolta se tullee! riemastuu Akseli ja osoittaa taivaalle. Porotokka kaartaa punanenäisen urosporon johdolla Tallisaareen ja Kristian… siis Joulupukki huiskii iloisena. Hyvä ettei lapanen kädestä lennä.

Tarinan piirroskuvat: Hannu ”Hanski” Härkönen, Savonlinna.

Savonlinnalainen Hannu ”Hanski” Härkönen on sarjakuva- ja pilapiirtäjä, joka tunnetaan etenkin sympaattisista Olavinlinnan tornihahmoista, jotka ovat seikkaillee mm. paikallislehden sivuilla jo vuodesta 1990 asti.

Tutustu keskiaikaiseen Olavinlinnan tarkemmin!