Svengaava Savonlinnan Seppä

Savonlinnan Seppä Teppo Nousiainen puhuu sepän työstä harkiten ja syvällisesti, ajoittain jopa elegantisti. Koko sepän olemuksesta ja ajatuksista huokuu syvä kunnioitus käsityöläisyyttä, sekä arvostus käsittelemiään materiaaleja kohtaan. Haastattelumme aikana Nousiainen hahmottelee paperille ovenkahvaa ja kertoo kahvan muotojen historian: kuinka ja miksi hän takoo etsineihinsä tiettyjä muotoja ja yksityiskohtia. Mutta Nousiainen ei ole syväluotaava ainoastaan ammatista puhuessaan. Sepän silmiin syttyy ilkikurinen ja innostunut ilme, kun hän selittää musiikin vaikutuksesta häneen ja kuinka hän tekee musiikkia tasapainona raskaalle ammatilleen. Savonlinnan seppä takoo ja svengaa. Kuinka Vaasassa syntyneestä entisestä suutarista tuli seppä, korutaiteilija ja oman elämänsä muusikko Savonlinnassa?

”Minä en ole todellakaan minkään perinteisen sepän näköinen. Ihmiset muistelevat, että sepät ovat parrakkaita, lyhyenlaisia joilla on vähän mahaa. Tai sitten että ne muistuttavat vähän tonttuja,” seppä Teppo Nousiainen toteaa minulle kun kävelemme kohti hänen pajaa.

Jos lyhyt, mahakas ja parraton on perinteisen sepän ulkomuoto, 180 senttimetriä pitkä ja solakka sekä parraton Nousiainen ei todellakaan mahdu ”stereotyyppisen sepän” ulkokuoreen. Mutta Nousiaista ei ehkä muutenkaan voi kutsua täysin perinteiseksi sepäksi, tai ainakaan pelkäksi sepäksi. Mies tekee taontatöiden lisäksi myös nahkatöitä, hopeakoruja ja musiikkia. Vierailulla Nousiaisen pajassa saattaa yllättäen saada lyhyen oppitunnin metallintakomisesta, näytöksen Nousiaisen musikaalisista taidoista, ja innostuneen monologin musiikin ja käsityöläisyyden yhteneväisyyksistä.

Käsityöläinen henkeen ja vereen

Istumme Nousiaisen kodin takapihalla nauttien kahvia – mistäs muusta kuin käsin tehdyistä keraamisista kupeista. Kupit ovat samat kuin mitkä Nousiaisella oli kädessä esiintyessään Pauligin Juhla Mokka Kädentaitajat mainoksessa vuonna 2003. Nimenomaiset kupit eivät ole hänen tekemät, mutta sepän kädenjälki näkyy joka puolella pihaa ja taloa. Nousiaisen koti näyttää käsityöläisen kodilta.

Voisi sanoa, että Teppo Nousiaisella on käsityöläisyys verissä. Nousiaisen isä on teollinen muotoilija ja metallitaiteilija, ja äiti taidekonservaattori ja vaateompelija. Vaikka isänsä ei varsinaisesti Nousiaista ohjannutkaan käsityöläisyyden pariin, poika oppi kasvaessaan ja isänsä selän takaa kurkkiessa. Eikä Nousiainen oikeastaan muuta olisi kuvitellutkaan tekevänsä isona. Koulussakin hän oli kirjoittanut aineessa, että hänestä tulee isona taiteilija.

Oli siten ehkä luonnollistakin, että hän teki itselleen korupajan ja hankki työkaluja. Mutta hänen vanhemmistaan vain äiti kannusti käsityöläisyyteen.

”Vaikka isältä oppikin paljon, en minä saanut juurikaan kannustusta isältä tähän työhön pienenä. Ei isä oikeastaan yrittänyt rohkaista siitä poiskaan, mutta ei koskaan neuvonut tai rohkaissut. Ajauduin itse tähän hommaan,” Nousiainen muistelee.

Mutta vaikutteita Nousiainen on selvästi saanut. Hän muistelee kuinka oli pienenä poikana ollut isänsä kanssa käymässä Leineperin Ruukissa Ulvilassa, jossa he olivat tutkineet ovenkahvaa. Isänsä oli osoittanut kahvassa näkyvää toistuvaa kuviota, jonka sepän tietynmuotoinen vasara oli taottaessa kahvaan jättänyt.

”Silloin tajusin, että sepän kädenjälkeä voi lukea kuin kirjaa ja siitä voi parhaimmillaan nähdä on seppä oikea vai vasenkätinen,” Nousiainen selittää.

Nousiaisen mukaan paljon hänen omasta muotokielestään on isänsä peruja. Yhtäläisyydet eivät kuitenkaan pääty siihen, vaan niitä on myös persoonissa. Isä ja poika pitivät kesällä 2012 yhteistä kurssia Nousiaisen omassa pajassa ja Nousiaisen täydentäessä isänsä sanomisia kurssilaisille, isä oli katsonut poikaansa ja tokaissut ”kenenkäs poika sinä oletkaan?”

Taustastaan huolimatta, Nousiaisesta ei kuitenkaan heti tullut seppää vaan hän toimi seitsemän vuotta suutarina. Hän teki kenkiin uusia taiteellisia korkoja asiakkaille, mutta se vain ei riittänyt. Hän ompeli nahkaliivejä ja takkeja, mutta sekään ei riittänyt. Hän hankki parkkinahkaa, opetteli sen muokkauksen, teki työkalut kymmenelle, ja mietti kurssin opettamista. Mutta siitäkään ei tullut se juttu. Lopulta hän päätti lähteä Vaasasta.

”Olin olevinani maailman paras suutari ja hauska tyyppi ja poltin siinä itseni ihan loppuun. Yritin liian paljon ja halusin pois,” seppä selittää.

Nousiainen tuli Savonlinnaan, kävi verhoilukurssin ja meni lopulta metalliartesaani linjalle. Harjoittelussa hän kävi Unkarissa seppämestari Gabor Szombathyn luona.

”Opin paljon Unkarin sepältä, jolla oli aivan mielettömän hieno muotokieli. Unkarissa palatessa pystyi sanomaan, että oli ihan eri mies koska oli oppinut niin paljon.”

Unkarin jälkeen Nousiaisesta tuntui, ettei hänellä ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin perustaa oma paja. Vuodesta 1999 lähtien hänellä on ollut kolme pajaa, joista nykyinen sijaitsee hänen omassa pihapiirissä Savonlinnan Pihlajaniemessä. Paikka on suorastaan idyllinen: Saimaan rannalla omakotitalo, jota Nousiainen yrittää laitella sepän töiden ohessa. Eri rakennuksessa on paja ja kolmannessa rakennuksessa myös bändikämppä.

Matka tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Nousiainen muistaa yhä kuinka raskaita alkuvuodet käsityöläisenä olivat.

”Minä luhistuin polvilleni pajassa monta kertaa itkien. Ne ovat niitä hiljaisia hetkiä kun todellisuus iskee päälle. Vuokra pitää maksaa, ei ole varaa asuntoon. Olen asunut pajan takana jonkun neljän neliön luukussa. Se oli seppä siellä joka nukkui,” Nousiainen muistelee.

Alan vaihto ei vaikeuksista huolimatta tullut mieleenkään. Usko omaan osaamiseen kantoi eteenpäin.

Vahva usko käsityöläisyyteen

Rankkojen alkuvuosien muistelemisesta huolimatta Nousiaisen terassilla ei suinkaan istu katkera yrittäjä vaan elämäniloinen seppä. Vaikka Nousiainen ajoittain puhuu jopa filosofisesti suhteestaan ammattiinsa, ei hän missään vaiheessa unohda kuinka vaikeaa sillä on elättää itsensä Suomessa.

”Kyllä tällä elää mutta kituen. Kyllä sillä elää, mutta…” Nousianen hiljenee pitkäksi aikaa ja yrittää monta kertaa selittää vastaustaan kunnes hihkaisee nauraen:

”No kai tällä nyt elää; olenhan minäkin elänyt!”

Työ merkitsee Nousiaiselle paljon muutakin kuin toimeentuloa. Se merkitsee hänelle itsenäisyyttä, itsensä toteuttamista ja kehittämistä, kauneuden luomista ja hyvän olon tuottamista muille tuotteillaan. Ennen kaikkea se on Nousiaiselle elämäntapa.

”Ei se oikeastaan voi olla muuta. Se kumminkin kahlitsee niin paljon, joka paikassa on aina käsityöläinen. Käsityöläinen on jotain ihan muuta kuin työntekijä. Monesti käsityöläinen kohtaa vähättelevää asennetta ammattiaan kohtaan sen sijaan, että heitä katsottaisi oman alansa rautaisina ammattilaisina,” Nousiainen pohdiskelee.

Tämä asenne heijastuu myös siihen kuinka Suomessa arvostetaan käsityöläisyyttä. Nousiaisen mielestä osa arvostaa, mutta paljon petrattavaakin olisi. Hänen mielestään suomalaiset ostavat edelleen liikaa massatuotettua tuontitavaraa, sen sijaan että päättäisivät sijoittaa ajalla ja rakkaudella tehtyihin käsityöläisten tuotteisiin.

”Ei se ole arvostusta jos asutaan asunnossa, ympärillä koko elämän ajan hankittua tavaraa, joilla ei ole mitään tekemistä käsityöläisyyden kanssa. Se on arvostusta, että palkastaan sijoittaa ostamalla käsityöläisten tuotteita. Ostopäätös on käsityöläisyyden arvostusta,” Nousiainen painottaa.

Yhä perinteisin menetelmin

Nousiainen esittelee pajaansa. Siellä on edeltävänä viikonloppuna pidetty hopeakorukurssi, jonka jäljiltä pöydät vielä ovat. Pajasta löytyy luonnollisesti taontatarvikkeet, mutta myös korutyökalut ja nahkaa. Jokaiseen esineeseen tai asiaan tarttuessaan hän kertoo yksityiskohtaisesti siitä, kuinka mitäkin esinettä tulee työstää ja miltä se tuntuu. Suosikkimateriaalista Nousiaisella ei ole hajuakaan.

”Joo rauta! Ja hopea! Ja nahka! Tosi vaikea sanoa. Minä vedän noita nahkakursseja ja vedän noita hopeakorukursseja ja sitten nyt äskettäin vedin omassa pajassa taontakurssin ja kaikki on kivaa,” seppä pohdiskelee.

Mutta sitten silmiin syttyy ilkikurinen ilme ja hän myöntää nauraen, että:

”Raudan taonta on ehkä kuitenkin se, jossa on jotenkin… eniten munaa. Se on miehistä. Liekin kuumuus on takoessa mahtava ja sitten, kun raudan saa nöyryytettyä, siitä saa todella pehmeitä muotoja. Siinä on jotain sellaista alkukantaista.”

Sepän ammatti ei ole juurikaan muuttunut vuosisatojen kuluessa. Työprosessi on edelleen alusta loppuun melkein sama. Jotkin koneet toimivat nykyisin sähköllä, kuten konevasara joka oli aikoinaan kosken varrella. Mutta varsinainen sepän työ on edelleen kiinni sepästä ja työkaluista: alasimesta, vasaroista ja ahjosta sekä toistatuhatta astetta kuumasta raudasta.

Alasin, niin kuin muutkin työkalut ovat Nousiaiselle erittäin tärkeät. Ihan mitä tahansa ei kelpuuteta. Nousiaisen oma alasin on vuodelta 1908 ja hän toi sen mukanaan Unkarista. Sekä alasimen että vasaroiden tulee olla tietynmuotoiset.  Nousiainen tarttuu pariin vasaraansa ja esittelee niiden pyöreitä muotoja. Työkalujen pyöreys on ominaisuus, jota seppä painottaa. Uusissa vasaroissa voi olla terävät kulmat, jotka jättävät rautaan jäljen; terävän kulman. Siksi vasaroiden tulee olla tasaiset mutta hiukan pyöreät. Sama pätee alasimeen. Ilman oikeanmuotoisia vasaroita ja alasimia, raudasta ei saa pehmeää.

”Se on millin tarkkaa työtä, vaikka on kyse isoista metalleista. Alasimessa pitää löytää oikea kohta johon iskeä, että raudan saa oikean muotoiseksi,” Nousiainen opastaa koskettaessaan alasinta.

Vaikka sepäksi voi kouluttautua, Nousiaisen mielestä sepäksi kasvetaan koska seppänä toimiminen ei ole pelkästään takomista vaan tuotteen taustalla on joskus jopa tuntien suunnittelu ja piirtäminen. Puhuessaankin Nousiainen piirtää paperille ovenkahvaa. Hän ei omien sanojensa mukaan koskaan lopeta suunnittelua. Sepän päässä pyörii koko ajan uusia ideoita ja ajatuksia. Silläkään ole merkitystä miten hyvällä tai huonolla tuulella hän on, ideoita syntyy siitä huolimatta, ne ovat vain erilaisia. Nousiainen saattaa myös herätä yöllä ajatukseen ja tarttua sängyn vieressä olevaan paperiin ja kynään ja piirtää ajatuksiaan paperille parikin tuntia.

Uuden suunnittelussa seppä yrittää löytää hetken pelkästään rauhoittumiseen. Se saattaa olla metsän reunassa tai kotona pöydän ääressä, joskus taas pajan lattialla suuren paperin päällä nelin kontin, tussi tai lyijykynä kädessä. Helposti voi arvata, ettei sepällä ole tyypillistä työpäivää.

”Tyypillisimmillään menen pajaan ja mietin mikä työ on eniten myöhässä. Lopulta pääsen takomisen ja työstämisen makuun ja hiljalleen saan paremman ja paremman olon siitä, että olen saanut taas jotain kaunista aikaiseksi ja voin ilmoittaa, että työ on valmis,” seppämestari pohtii.

Mieleenpainuvinta työtä ei Nousiaisen tarvitse kauan miettiä. Se on 170 senttimetriä pitkä kynttelikkö Juhla Mokka Kädentaitajat -mainokseen vuonna 2003. Nousiainen oli aikaisemmin tehnyt vastaavanlaisen kolme metriä pitkän, mikä on esillä nykyisin hänen pajansa puodissa. Kysyessäni mikä on parasta sepän työssä, vastauksen löytäminen ei ole yhtä helppoa. Seppä nauttii suunnittelusta ja pitää takomista makeana vaikkakin rankkana. Lopulta voiton vie valmiin työn näkeminen.

”Valmiissa työssä on sellainen fiilis, että joku on johdatellut. Sitä katselee melkein lumoutuneena eikä tajua, että se on itsensä tekemä. Kaikki opit ja omat suunnitelmat tekee aivoissa työtä ja ne muuttuvat tuntemattomuudeksi ja sitten tuntemattomuus muuttuu joksikin. Aloittaessani en tiedä mikä kuningasajatus sieltä hypähtää. Missä se syntyy, joku johdattelee,” Nousiainen pohtii syvällisesti.

Svengaava seppä

Sepän ammatti on siis fyysisesti rankkaa, jatkuvaa luovuutta, itsensä kehittämistä, kokonaisvaltaista työskentelyä ja elämäntapa. Vastapainona Seppä Nousiainen rentoutuu parhaiten musiikin parissa.

Nousiaisella on bändi, Pajaste. Yhdessä ystävien kanssa Nousiainen teki musiikkia seppien näyttelyyn. Alkuperäinen nimi – Pajate – muodostui miesten nimistä: Pasi, Jari ja Teppo. Nimi istui erityisen hyvin sillä treenikämppä on Nousiaisen pajan alueella. Mukaan on sittemmin tullut myös kosketinsoittaja Sari, joten nimeen lisättiin s-kirjain. Nousiainen itse soittaa rumpuja ja näkee paljon yhtymäkohtia musiikin ja käsityöläisyyden välillä.

”Minä menen tosi paljon rytmissä pajassa. Konevasarassa on sellainen nopee vuh vuh vuh vuh -ääni, joka on ihan jazz komppi. Siihen rytmiin sitten työskentelen ja taon.”

Nousiainen esittelee Pajasteen treenikämpän. Pyydettäessä näyttöä taidoista seppä-muusikko vaivaantuu. Nousiainen kuitenkin istuu rumpujen taakse, ottaa kapulat käteen ja iskee rumpuja. Mutta rummutus lakkaa melkein yhtä nopeasti kuin on alkanutkin.

”Ei nyt oikein irtoa,” Nousiainen heittää ja aloittaa uudestaan. Nousiaisen paukuttaessa menemään rummuillaan kiinnitän huomiota seinään kirjoitettuun tekstiin rumpujen vieressä: ”Ken tulpitta elää, se kuurona kuolee”. Kuin lukien ajatukseni, Nousiainen lopetti rummuttamisen ja sanoo:

”Sitten täällä on tämä minun rakkauteni, huuliharppu” ja soittaa bluesin säveliä.

Liian monta rautaa tulessa

Ammattiseppä, koruntekijä, amatöörimuusikko ja tarvittaessa nahkuri. Siinä luulisi olevan riittävästi tekemistä, mutta Nousiainen visioi paljon tulevaisuuden varalle. Hän haaveilee suuremmasta puodista sekä laajemmasta kurssitarjonnasta omassa pajassa. Eri kurssien kokonaisuus viehättää seppää. Hän suunnittelee korutyön kurssista, jossa voisi valmistaa työkaluja. Sen jälkeen olisi vuorossa hopeatyökurssi, jota seuraisi pikipakotuksen kurssi, jossa itse valmistamilla työkaluilla voisi työstää esineitä. Sepän haaveilu kuulostaa siltä, että hänellä olisi liian monta rautaa tulessa.

”Liian monta rautaa tulessa tarkoittaa sitä, että rauta palaa. Eli jos ahjossa on yhdellä kertaa liian monta rautaa joita ei kerkeä taota, koska kun yhtä takoo niin muut kerkeävät jo palaa ja menevät pilalle,” seppämestari selittää.

Mutta Nousiainen ei itse ajattele takovansa liian montaa rautaa monialaisuudellaan. Päinvastoin. Nousiaisen tekemät esineet ovat hänelle henkilökohtaisia, hän sanoo laittavansa aina jotain itsestään tekemäänsä esineeseen. Hän lyö leimansa vain sellaisiin tuotteisiin, joihin hän on itse tyytyväinen.

Nousiaista motivoi myös halu jättää itsestään jotain läheisilleen, sillä hän on tietoinen ammattinsa vaaroista. Seppänä vammautumisen riski on olemassa. Se mielessä Nousiainen on tehnyt lähimmäisilleen esineitä, joista hänet muistettaisiin.

”Tyttöni syntyi 2010 ja sinä aikana tein kynttilänalusia, joihin laitoin päivämäärät. Annan ne hänelle kun hän on tarpeeksi vanha.”

Kun on ammattiseppä, koruntekijä, amatöörimuusikko ja tarvittaessa nahkuri, unohtamisen vaara on Nousiaisen kohdalla varsin pieni.

Reeta Toivanen

Teppo Nousiaisen Pajapuoti: www.savonlinnanseppa.com